Olemme koko yhteisen elämämme (vajaat 27 vuotta) tottuneet siihen, että viikonloppuna usein ollaan töissä ja ns. viikonloppua voidaan sitten viettää viikolla ihan milloin vain. Välillä oli vuosia, jolloin olin aina suunnilleen kerran kuukaudessa viikonlopun töissä, sitten neljän vuoden pätkä niin, että useimmat viikonloput olin töissä ja nyt sitten taas olen aina silloin tällöin kanttoroimassa. Ehkä tuon vaihtelevuuden takia meillä ei ole muodostunut varsinaisia sunnuntairuokia tai -perinteitä - vaan syödään mitä vaan ja milloin vaan. (Tosin emme enää osta joulunpyhiksi viiliä, ettei kukaan saa väärää käsitystä meidän juhlaruokien tasosta...)
Työviikonloppu voi olla sellainen, että toimitusrumban jälkeen on ihan tööt-olo ja sohva tai fillari vetää puoleensa tai sitten avataan viinipullo ja tehdään jotakin hyvää iltapalaa. Niin ja saunotaan. Saunominen on muutenkin kuulunut meillä ohjelmaan - on sitten kesä tai talvi, arki tai pyhä, kuuma tai kylmä. Himosaunojiksi voisivat sanoa, jos koko totuuden tietäisivät.
Palapeliluonteisuudestaan huolimatta viikonloppu merkitsee paljon, on se sitten milloin tahansa. Se on aika, jolloin ladataan akkuja. Se on aika, jolloin ei tarvitse esittää mitään kenellekään. Se on lähes taivasmainen hetki aina välillä. Ei, se ON taivasmainen hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti