Oma katukahvilamme odottaa vielä asiakkaita, mutta ennen sitä on vielä putsattava pöydät ja tuolit kunnolla. Mies kertoi eilen, että ensi viikolla pitäisi kesän alkaa...
Tänään lähden kahteen työtehtävään, jotka ovat tunnekirjoltaan aika lailla vastakohtaisia. Ensin hautaus; surunkyyneliä, kaipausta, ahdistusta, syyllisyyttäkin. - Joku kysyi kerran omasta jaksamisestani moisissa töissä ja jäin miettimään... Vuosien myötä tietysti rutiinia tulee, mutta se on myös apu, jolla jaksaa tehdä työtä. Jos surisi pohjattomasti jokaisen omaisen kanssa joka ainoa kerta, ei varmaan kestäisi. Myönnän, että tulee kertoja, jolloin on kivettävä itsensä täysin, jotta pystyy edes tekemään työnsä. Pienen lapsen hautaus on yleensä eniten voimavaroja kuluttavaa ja sen jälkeen on itsekin rikki.
Päivän toinen työ on sitten avioliittoon vihkiminen; ilonkyyneliä, onnea, melkoista tunnemylläkkää. Vanha kirkko toimii edelleenkin ihmiskeholähtöisellä lämmitysjärjestelmällä, joten voi olla, että näin toukokuun alussa, äitienpäivän aattona ei siellä vielä kovin lämmintä ole... Mutta tärkeintä on, että he saavat toisensa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti