Tänään löysin itseni kadehtimasta ainakin kahdesti. Ensiksi tunne tuli kuunnellessani Eeva Kilven runoa:
”Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää,
ja joistakin mummoista tulee puita,
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta,
ja levittävät talvella oksansa lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.”
Miten ihmeessä Eeva Kilpi onkin osannut sanoa niin paljon niin vähissä lauseissa...
Toinen kademieli yllätti, kun kuulin nuoren tytön soittavan elävästi klarinettia. Jos taidoissa oli pieniä puutteita, korvasi sen intohimoinen tulkinta.
Omaan työhön kaipaa intohimoa, jota joskus voi onnistua ujuttamaan pikkuisen sekaan. Vaivihkaa, hiiviskellen.
Toinen kademieli yllätti, kun kuulin nuoren tytön soittavan elävästi klarinettia. Jos taidoissa oli pieniä puutteita, korvasi sen intohimoinen tulkinta.
Omaan työhön kaipaa intohimoa, jota joskus voi onnistua ujuttamaan pikkuisen sekaan. Vaivihkaa, hiiviskellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti