Sälätyötä

Pätkätyön lyhyemmän muodon olen ristinyt sälätyöksi. Se on silloin tällöin tapahtuvaa työtä ja muutaman tunnin kerrallaan kestävää.

Maanantain sälätyö oli virastotyötä. Aika hyvin muistui mieleen systeemit ja niksit.

Maanantai alkoi jo ennen säläilyä spinnailulla. Puolen tunnin "lenkki" ja samalla iki-ihanan Housen katselu oli hyvä päivän aloitus. Kakkoskautta katson nyt toista kertaa ja kerran aikaisemmin olen tietysti nähnyt sarjan telkkarista. Kolmoskauden boksi on ostoslistalla ja odotan hinnan halpenemista - sama juttu kuin Pieni talo preerialla neloskauden kanssa.

Posti oli tuonut ystävältä kirjeen, jossa oli sisällä kirjeitäni kahdenkymmenen vuoden takaa... Ihanaa lukea lasten toilailuja ja omia tuntemuksia. Kiitos vaan, Jaana!

1234-haastekuva

Ja haasteen numero oli 17

Mistä onni tulee?

Koska onni-sana on kirjoitettu pienellä (gemenalla) eikä isolla (versaali) alkukirjaimella, vastauksena ei voi olla: jos on reppu, niin koulusta ja jos ei ole reppua, niin tarhasta. (Kiitokset wikipedialle ja koululaisvitsikokoelmalle.)

Niin - onni. Aina joskus eletään aikaa, jolloin ei ole trendikästä olla onnellinen, vaan aivan jotakin muuta. Maailmantalouden tilanne ynnä muut mustat pilvet tietysti pimentävät onnen taivaan, mutta jos oikein tarkkaan tiirailee, on aina jotakin syytä olla onnellinen.

Pienien onniasioiden lista
- hyvät yöunet
- sopivan vahva aamukahvi
- postilaatikosta löytyvä kirje
- odotettua pienempi lasku
- työkaverin kiitos
- työkaverin kehaisu
- työkaverin mukava kepponen
- yhteinen kahvihetki
- puhelinsoitto/tekstiviesti
- sauna
- valvominen tulen ääressä
- MRS

Osa on ihan omakohtaista -tai oikeastaan tarkemmin ajateltuna ihan kaikki. Millainen voisi olla sinun listasi?

Muisto

Elettiin kesää 1988, kyydissä istuva oli vähän yli vuoden ikäinen ja kuljettaja kolme ja puoli. Paikkana Keskipelto, ukin ja mummun talo. Ajokkina enon vanha pyörä, jonka muistan ostaneeni neljälläkymmenelläneljällä markalla pikkuveljelle lahjaksi joskus 60-luvulla.
Joskus kuva kertoo enemmän kuin sanat, joskus kuva kuljettaa vuosien taakse muistojen maahan.
Parhaita kuviani - ehdottomasti.

Aika

Elämä alkaa odotetusta parkaisusta,
vihaisesta itkusta
ja
rauhoittumisesta.
Kuluu vuosia,
nopeita ja vielä nopeampia.
Itkua
naurua
riitoja
anteeksiantoa.
Kuluu päiviä,
hitaita ja vielä hitaampia.
Naurua
anteeksiantoa
itkua
riitoja.
Aika kiiruhtaa
-
peilit ja lapset muuttuvat.

Elämä on kaiken aikaa tässä ja nyt,
kämmenellä,
käsien ulottuvilla.
Näkee harmaalla kruunatut hiukset,
silkinryppyiset kädet
paremmin kuin kukaan muu,
tarkemmin kuin mikään peili.
Elämä on tässä
-
kannattaisiko kiittää?

Valokuvatorstain 137. haaste

Tämä oli haasteessa annettu kuva.
Tarinaa piti jatkaa.
Jatko voisi olla vaikka näin:

Minäkö fossiili?

Niin no, ehkä monen mielestä. Nykypäivänä fossiili-sanaa käytetään aina silloin tällöin puolihuolimattomasti ihmisestä, joka ei elä ehkä ihan samaa trendiä kuin valtaosa väestöstä. Mutta se oikea fossiili on todellakin esihistorialliselta ajalta peräisin...
Kuvan fossiilin sain kerran tuliaisina Oulun reissulta. Muutama sata miljoona vuotta vanha. Ei siis mikään eilisen teeren juttu. Tutkin sen verran asiaa, että kyseessä on luultavimmin hiottu Goniatite, ammoniittien taksonomisesta lahkosta ja nykyisten mustekalojen esi-isä.
Eli maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja ne kyllä kiehtovat ja kiinnostavat.

Tunnelmia

Eilen teimme pienen lomamatkan, jonka kohteina oli Virrat, Alavus ja Tuuri. Killinkosken Wanha tehdas oli mielenkiintoinen paikka - iso kirpputori, kameramuseo, japanilaisen taiteilijan Kiyomi Sanefujin valokuvanäyttely, Killin Kallerian näyttely (Pauli Kankainen ja Erkki Alanne, tosi hienoja maisematöitä), vanhojen opetustarvikkeiden näyttely ja nauhojen tehtaanmyymälä (sieltä ostin kahdellakymmenellä sentillä jonkin metallisoljen tms, josta sitten tulee taas uusi kaulakoru...). Kahvilan munkkikahvit virkistivät ja matka jatkui Alavudelle ja lopuksi Tuuriin. Aikaahan tietysti kului ja rahaa myös siinä sivussa, mutta päivä oli sopuisa, lämmin ja hauska!

Kamera kulki mukana, mutta päivän ainoat kuvat otettiin vasta Ähtärin Juurikkakankaalla 1918 tapahtumien muistokivellä. Monen monta kertaa on aiottu käydä muistokiveä katsomassa, mutta nyt tällä kertaa se toteutui. Veti hiljaiseksi. Kaksitoista miestä oli teloitettu juuri siinä paikalla. Miten mieletöntä onkaan kansalaissota-luokkasota ollutkaan...

Aamukävelyllä

Sunnuntaiaamuna aikaisin ei aurinko tanssinut eikä laulanut, mutta paistoi kuitenkin. Pitkän ja hitaan aamupalan jälkeen (kahvia, teetä, patonkia, yrttivoita, juustoa, jogurttia, Keskisuomalainen) lähdettiin kävelylle. Menomatkalla ei ollut autoja liikkellä kuin muutama, mutta tullessa sitten liikenne jo moninkertaistui.
Yhteiskävely on kivempaa kuin yhteispyöräily, kun saa koko ajan puhua jostakin. Aiheet sivuavat milloin politiikkaa, milloin uskontoa ja osansa saa myös aina kuntoilu - jälkikasvuakaan unohtamatta. Jotkut ihmettelevät, miten vuosien jälkeen yhä on puhumista. Minä ihmettelen, miten moista ihmettelevät.
Avioparityöstä puhutaan paljon ja järjestetään kurssitusta ja koulutusta. Ehkä tarpeellista joillekin, mutta itse en ikuna menisi moiseen. On onnea, ettei niin suuria ongelmia ole tullut vastaan, joista ei olla kotikonstein selvitty. Kaikille parisuhteessa oleville suosittelen puhumistapuhumistapuhumista. Saunominen on myös hyväksi. Eikä punaviinikään ole pahitteeksi, jos käyttö pysyy joltisenkin kohtuudessa. Ja kannattaa muistaa: kaiken se kärsii, mutta rakastaa pitää muistaa myös.

Parhaat vuodet

Telkkarissa tuli taannoin sarja, jonka nimi oli Parhaat vuodet. (Jatkoa sarjalle Ihmeidentekijät, käsikirjoittajana Elina Halttunen.) Edellistä sarjaa meillä kutsuttiin Imppareiksi, mutta tuolle jälkimmäiselle ei ollut mitään väännöstä.
Olen mielestäni aina elänyt parhaita vuosia, ovatpa ne olleet missä iässä tahansa. Muistan kolmekymppisenä osallistuneeni yhteen kirjalliseen naisten iltaan, jossa kaikki olivat minua kymmenen vuotta vanhempia ja muistivat muistuttaa, että sitten huomaat, kun neljänkympin kriisi tulee ja se on ihan syvältä. Ei se tullut.

Ikähän on vain numeroyhdistelmä, jolla ei ole mitään tekemistä sen tyypin kanssa, joka nahkojen sisällä sattuu majailemaan. On teinejä kahdeksankymppisiä ja patavanhoillisia kaksikymppisiä. Heidän kohdallaan numeroyhdistelmä ei kerro koko totuutta.

Parhaat vuodet on jokaisen ulottuvilla tässä ja nyt. Joka vuosi, joka kuukausi, joka päivä ja joka hetki. Suosittelen.

Slow foodia

Eilen isossa kaupassa oli paprikat ja parsakaalit hyvässä tarjouksessa ja niitähän meille sitten ostettiin. Tein päivälliseksi täytettyjä paprikoita. Ensin kuullotin pannulla suuren sipulin rypsiöljyssä, sitten lisäsin tumman soijarouheen samaan sakkiin ja sillä aikaa laitoin parsakaalin kiehumaan omaan kattilaansa. Valmiin sipuli-soijarouheen maustoin Kikkomanilla ja jääkaapista löytyneellä tuorejuuston lopulla ja hieman pehmenneen parsakaalin naputtelin isolla veitsellä pieniksi haituviksi ja sekoitin sen tuohon seokseen. Laitoin vielä vähän parsakaalin keitinlientä sekaan , jotta koostumus oli sopiva.
Paprikat olin jo halkaissut ja poistanut siemenet ja muut höytyvät sisältä ja latonut paprikan puolikkaat vuokaan. Nyt sitten vaan lusikoin täyteseoksen puolikkaisiin ja ripottelin hieman juustoraastetta päälle ja kas, uuniin kaikki kuusi capsicumin puolikasta! (En minäkään tiennyt, että paprikan nimi on capsicum, mutta nyt tiedän - kiitos wikipedian.)
Uunissa olivat jonkin aikaa asteiden vaihdellessa kahdensadan molemmin puolin.
Ja lopputulos (sanallisesti, koska ei tullut kuvattua) oli miehen mieleen. Laatusanoja suorastaan vilisi ja ne olivat kaikki positiivisia luonteeltaan. Itse kaipasin lisää makua. Mutta varmasti tehdään toistekin.

Sitä sun tätä

Tämä päivä on ollut hiljaiseloa aina iltapäivään asti, jolloin mies tuli töistä. Hiljaiselo tarkoittanee tässä blogissa ihan vaan olemista, lueskelemista - tosin aamulla spinnasin tunnin verran Kettlerillä ja sen jälkeen kävin mieluusti suihkussa. Lounas löytyi jääkaapista, kun eilistä bataatti-kesäkurpitsa-sipuli-purjo-paprikapaistosta oli jäänyt juuri sopiva sinkkuannos lämmitettäväksi. Paistoksen lisäksi jääkaapista löytyi myös feta-tomaatti-sipulisalaattia. Eli ei ollut mitään syytä laistaa lounasta, kun se oli valmiina... Jälkiruokana iso vihreä mukillinen vihreää teetä ja eilinen Diili boxilta.

Valokuvatorstain aiheen kävin aamulla katsomassa, mutta sateenkaari ei oikein nyt puhutellut. Aika vaikea aihe, jos sen ottaa ihan konkreettisesti. Yksi mahdollisuus olisi tietysti kuvata S-ryhmän hyllyistä löytyviä edullisia Rainbow-tuotteita. Ja seksuaalivähemmistön kuvaaminen olisi toinen mahdollisuus. Jälkimmäinen vaatii hienovaraisuutta, joten jätän tällä kertaa.

Oma otos tälle päivälle on aika makea. Purkki on joskus löytynyt joltakin kirpparireissulta ja oletettavasti kuopuksen, mutta on sitten jäänyt tänne kotikotiin.

Ennen - jälkeen

Ensimmäinen kuva on toukokuulta, jolloin valkoinen klaffilipasto kannettiin Kettulasta autotalliin hiomis-kittaamis-hiomis-maalaamisoperaatiota varten. Lipastolla on melkoisesti tunnearvoa, kun se on vanhempi kuin minä (sen on tehnyt toholampilainen nikkarimestari Tyyko Finnilä) ja oli meillä Keskipellossa aikanaan vauvanhoitopöytänä, sitten kirjoituspöytänäni suurimman osan kouluaikaani ja on siinä myöhemminkin vauvoja hoidettu...

(Isompi mies on veljeni, pienempi mies poikani)

Ihan alkuperäinen väri on ollut tummanruskea, sitten pariin otteeseen valkoinen; pelkkä valkoinen ja 1.10.1990 lähtien valkoinen päältä ja vaaleankeltainen sisältä - maalauspvm oli merkitty takaseinään - ja nyt uudeksi väriksi valikoitui sininen. Haikean sininen, aavistus laventelia, lemmikkiä ja taivaan sineä.

Tänään lipasto sitten pääsi uudelle paikalleen "Marjatan salonkiin". Nimi tuli vaan jostakin, mutta sitten muistin, että aikanaan kirjoitin kiiltokuvakirjaan yhden kiiltokuvan kohdalle "Salonkissa istuu nainen, ylpeä hänellä ompi maine." (Pieni taivutusvirhe sallittaneen...)

Tuhansien unien tyyssija

Aitassa alkaa olla yöt sen verran jo viileitä, että peittoja tarvitaan aika monta kappaletta päällekkäin, villasukat jalkaan ja eilen illalla suunnittelin jo pipoa seuraavaksi varusteeksi... Mutta kesänukkumisesta ei millään malttaisi luopua, ei! Ja parhaat unet nukutaan kuitenkin vähän viileässä/kylmässä Kettulassa ja unien määrä on aivan tolkuton.
Kettula rakennettiin kesällä 2000. Ensiksi mietittiin yksikerroksista mallia, mutta onneksi sitten päädyttiin tuohon parvimalliin. Rakennustyössä oli apuna kirvesmies, jolta sen jälkeenkin ollaan saatu apua milloin missäkin - rakennustavaran, neuvojen, työn, perennoiden, kunnallispolitiikkakatsausten, mehujen ja marjojen muodossa. Täällä maalla kun on niin monitoikkoista väkeä!

Hengen ja ruumiin kulttuuria

Eilen olin aamulla vanhassa kirkossa soittamassa messua ja totesin, että käsineet olisivat olleet tarpeen saarnatauon aikana... Kylmänkostea ilma huokui kirkkosalissa ja Kristoforostakin selvästi aivastutti.
Polkaisin kotiin tihkusateessa, kunnes se tapahtui. Äkkiarvaamatta. PAM! No niin, siinä meni takarengas kilometrin päässä kotoa. Ei auttanut muu kuin taluttaa ajokki kotiin...

Illalla oli Petäjävesi-Seuran teatterimatka Korpilahdelle. Esityksenä Mika Waltarin Myöhästynyt hääyö. Farssia ja aivan loistavaa näyttelemistä. Nelikymmenvuotias teatteri saa olla väestään ylpeä. Puitteetkin olivat tunnelmalliset, sisätilan näyttämön tuolit mukavat ja väliajan kahville kiivettiin Viilahuoneen vintille. - Totesin olevani farssin suhteen skeptinen ja hieman sille kannalle myös jäin. Luonteeni taitaa painottua enemmän vakavan näytelmän puolelle...Huomasin myös nauravani joskus eri paikassa kuin valtaosa yleisöstä, mutta siihen olen jo tottunut.
Takaisin matkahuollossa oltiin vähän jälkeen klo 22 ja sitten kävelin kotiin. Oli aika juoda kaakaota, lukea vähän aikaa ja mennä nukkumaan. Henki ja ruumis olivat jo levon tarpeessa...

Lauantai elokuun keskellä

Olen yksi monista nimipäivälapsista - komea rivi on allakassa: Marjatta, Marja, Jaana, Marjo, Marita, Marjut, Marianne, Maritta, Marjaana, Marjukka, Marianna. Kuopus totesi, että nimeni voisi olla joko marjaämpärinkanssa tai marjatta. Onneksi minut nimettiin jälkimmäisellä vaihtoehdolla - ei se muuten mitään, mutta virallisissa papereissa loppuisi moisen etunimen kanssa rivi jo alkuunsa...
Nimen minulle on antanut isoveli, kahta ja puolta vuotta minua vanhempana ja ainakin yhtä paljon viisaampana.

Viinimarjat ovat aina kypsyneet nimipäiväni tienoilla. Poimimista olisi luvassa meilläkin ja toivon huomenna pääseväni puskille, jos ei nyt ihan koko päivää sada.

Tätä päivää vietän työn merkeissä. Kappelointia kahteen otteeseen.

Parasta kesässä

Valokuvatorstain haaste.

Onnenhetkosia

Ostin viikko pari sitten itselleni Suomalaisen kirjakaupan alennushyllystä Lasse Mårtensonin nuottikirjan ja ihastuin miehen sävellyksiin. Tuttuja entuudestaan olivat tietysti Jumala rakastaa maailmaa, Myrskyluodon Maija, Laiskotellen ja muutamat muut. Uusia olen sitten opetellut soittamaan ja välillä tuskastunut ylennys- ja alennusmerkkien kiivaaseen vaihteluun. Mutta ei oppi ojaan kaada ja västäräkki ei sano päivääkään - vai miten se vanha sananlasku meneekään...

Yhdessä laulussa on teksti "Ole pienistä hetkistä onnellinen, siitä kaikesta minkä sä koit." Siinäpä se. Varsin yksinkertaista, totta ja samalla hyvin vaativaa.

Pienet asiat puhuttelevat, kunhan ne huomaa ja niistä osaa nauttia.

Pieniä onnenhetkiä tänään:
- hyvin nukuttu yö aitassa
- hidas aamupala
- kauppareissu fillarilla
- päiväkahvit pihalla sinisen päivänvarjon alla
- leivän onnistunut leipominen
- hyvän porkkanasosekeiton keittäminen
- monta halausta päivän mittaan

Kirjojen maailma

Kirjahylly odottaa täytettä,
vaikka yritän inventoida omaisuutta
erikokoisiin k a s o i h i n.
Runokirjojen kohdalla pölyä kaikkein vähiten,
koirankorvia,
laiskankulmia,
muistilappuja.
Alistun.
Ehkä se pitikin mennä näin päin eikä noin.
Ehkä talo olikin tarkoitettu kirjoille.

Sateinen päivä ja kirjapino - paratiisi.

Muuta ei puutu kuin mukillinen mustaa kahvia tai vihreää teetä.
Kynttilä tietysti, mutta ehkä vähän myöhemmin kuin nyt ennen puoltapäivää.

Joskus olen suunnitellut järjestäväni kaikki kirjamme aakkosjärjestykseen,

joskus taas värien mukaan.

Ehkä se olisi liian systemaattista tai liian hullua.
Tällä hetkellä tuntuu riittävän, että kirjat ovat aiheittain järjestyksessä.

Suunnilleen.
(Valokuvan mittainen pala käsittää uskontoja, filosofiaa, psykologiaa, musiikkia
yksityisestä kirjastostamme...)

Työhuoneen Lundioissa sulassa sovussa pupu tupunat,

miinat ja manut,
aku ankat,
pekka puupäät
ja
tenavat.
Aina joskus niitä jälkikasvu vieläkin lukee, varsinkin aku ankkoja.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen -

jossakin vaiheessa jopa haaveilin kirjastonhoitajan ammatista.

Onneksi esikoinen sai kummitädin, josta tuli kirjastotäti...

Luonnon muotoja

Lämpöisistä kesäpäivistä huolimatta ollaan vääjäämättä kulkemassa kohti syksyä. Sanomalehdet ovat mainostaneet koulureppuja ja operaattoreita jo pitkään ja tällä viikolla taitavat koulut alkaa.
Luonnon muodot ovat pyöreitä syksyn kynnyksellä. Värit vaihtelevat, mutta muoto on monessa sama.
Syksyn tärkeä tehtävä on sanoa kesälle näkemiin, ei hyvästi. Kiitos ja näkemiin!